Turun linna

Linnoitus joen suulla

Linnan tarina alkaa noin vuonna 1280, vaikka tarkkaa vuotta ei tiedetä. Alku oli vaatimaton: yksinkertainen puolustusvarustus Aurajoen suulla. Sen rakensivat ruotsalaiset, jotka halusivat pitää otteessaan vastikään valloittamansa maan.

Paikkaa ei valittu sattumalta, sillä joen suun haltija hallitsi sekä pääsyä Turkuun että meritietä maailmalle. Juuri tässä kohdassa Ruotsi kytkeytyi uuteen itäiseen valtakunnanosaansa Österlandiin.

Linnaa rakennettiin lisää vuosisadasta toiseen. Muurit paksuuntuivat, ja niiden suojaan nousi saleja, asuintiloja ja torneja. Vähitellen siitä kasvoi maan suurin keskiaikainen rakennus. Harmaa kivilinna kohosi joen ylle.

Österlandia hallittiin täältä käsin. Linnassa istui valta: hallinto, laki ja sotaväki. Tätä maata alettiin kutsua Suomeksi vasta paljon myöhemmin.

Linnanherrat ja merirosvot

Seuraavat parisataa vuotta olivat kovaa aikaa. Turun linna ei ollut pelkkä linnoitus vaan vallan keskus, ja linnan haltija hallitsi käytännössä koko Suomea.

Linnassa asuivat keskiajan mahtavimmat miehet. Yksi heistä oli Bo Jonsson Grip. Hän sai haltuunsa lähes koko Suomen ja lisäksi suuria osia Ruotsista. Joen suun linnasta tuli valtapiirin keskus. Kaukaisen kruunun käsi ei sinne asti ylettynyt.

Itämeri oli vaarallinen ja täynnä merirosvoja. Pahimpia olivat Gotlannin vitaaliveljet, jotka ryöstelivät rannikoita. Merkillistä kyllä, linnasta ei aina taisteltu heitä vastaan. Kerrotaan, että 1390-luvulla linnan oma herra Knut Bosson Grip antoi vitaaliveljien leiriytyä Turkuun. Raja kruunun linnoituksen ja merirosvojen pesän välillä oli häilyvä.

Mitä kaupungin porvarit tästä ajattelivat, sitä emme saa koskaan tietää. Vitaaliveljien kerrotaan ryöstäneen joen toisella puolella jopa tuomiokirkon. Valtakunnan laidalla suojelija ja ryöstäjä saattoivat olla yksi ja sama mies.

Linna kasvoi läpi koko levottoman ajan. Uusia muureja ja torneja nousi vuosisatojen mittaan, ja päätorni valmistui 1400-luvun alussa. Valta Suomessa vaihtui yhä uudelleen kuninkaiden, unioniherrojen ja kapinallisten kesken. Linna itse kesti kaikki käänteet, harmaana ja massiivisena. Sen suuruuden aika ei ollut vielä edes alkanut.

Hovi valtakunnan laidalla

Suuruuden aika koitti lopulta. Se ei tullut paksumpina muureina eikä raskaampina tykkeinä. Se tuli valona, taiteena ja musiikkina.

Vuonna 1556 linnaan asettui Juhana, Kustaa Vaasan poika ja Suomen herttua. Juhana teki linnasta kotinsa. Kylmä rajalinnoitus ei hänelle riittänyt. Hän halusi hovin, oikean renessanssihovin, vaikka linna sijaitsi kaukana pohjoisessa.

Vuonna 1562 Juhana toi linnaan puolison. Katariina Jagellonica oli Jagellonien tytär, ja hänen sukunsa hallitsi Puolaa ja Liettuaa. Äiti oli milanolainen Bona Sforza, joten tytär varttui italialaisten opettajien hoivissa. Katariina luki ja kirjoitti latinaa, saksaa ja italiaa. Hän ratsasti, tanssi, lauloi ja soitti. Häntä pidettiin yhtenä Euroopan sivistyneimmistä naisista. Itse Iivana Julma oli kosinut häntä. Katariina valitsi kuitenkin ruotsalaisen herttuan ja harmaan linnan Suomen laidalta.

Pari vihittiin Vilnassa. Sormuksiin oli kaiverrettu kolme sanaa: Nemo nisi mors. Sanat lupasivat, ettei mikään muu kuin kuolema erottaisi heitä. Lupaus joutui koetukselle aikaisemmin kuin kumpikaan osasi aavistaa. Katariina toi pohjoiseen sellaista, mitä Suomessa ei ollut ennen nähty: italialaisia kirjoja, maalauksia ja musiikkia. Keskellä karua luterilaista Pohjolaa hän edusti katolista, kosmopoliittista sivistystä.

Sotaa varten rakennetusta linnasta tuli nyt loiston tyyssija. Juhana sisustutti uudet loistohuoneistot, Kuninkaansalin ja Kuningattarensalin. Salit täyttyivät juhlista ja musiikista. Pidoissa tarjottiin ruokia, joita kukaan seudulla ei ollut ennen maistanut. Tämä oli linnan suuruuden aika, eikä samanlaista loistoa nähty ennen eikä sen jälkeen.

Juhanalla oli veli Ruotsin valtaistuimella: Eerik XIV. Veli katsoi touhua karsaasti. Pikkuveli esiintyi meren takana kuin kuningas, eikä sellaisen loiston annettaisi kestää.

Veli veljeä vastaan

Hovin loiston alla kyti perheriita. Herttua Juhana oli kuninkaan pikkuveli, ja kuningas oli Eerik XIV. Eerik oli perinyt isältään kruunun ja samalla isänsä epäluuloisuuden. Veljen toiminta Suomessa ei ollut hänen mieleensä. Herttua harjoitti omaa ulkopolitiikkaa, avioitui luvatta suureen katoliseen hallitsijasukuun, lainasi Ruotsin rahaa Puolalle ja otti pantiksi puolalaisia linnoja. Näin herttuan ei odotettu käyttäytyvän. Eerikin silmissä Juhana näytti kilpailijalta, joka rakensi hiljaa omaa valtakuntaa meren takana.

Vuonna 1563 Eerik ratkaisi riidan sotavoimin. Kuninkaallinen armeija ylitti meren ja nousi maihin Turussa. Linnan omat tykit oli aikanaan valettu venäläisiä ja merirosvoja vastaan. Nyt ne käännettiin ampumaan kuninkaan armeijaa, ja käskyn antoi kuninkaan oma veli. Muurit kestivät, mutta tilanne oli toivoton. Juhana antautui, ja hänet vietiin meren yli tyrmään Gripsholmin linnaan. Eerik tarjosi Katariinalle vapautta. Hän saisi palata kotiin Puolaan, kunhan jättäisi miehensä vankilaan. Katariina kieltäytyi. Aikalaistarinan mukaan hän vastasi osoittamalla vihkisormustaan, johon oli kaiverrettu ne kolme sanaa: Nemo nisi mors, ei mikään muu kuin kuolema. Tarina voi olla legendaa, mutta valinta oli todellinen: Katariina seurasi miestään tyrmään. Vanha kosija Iivana Julma esitti vaatimuksensa uudelleen, ja Eerik suostui lähettämään Katariinan itään, Moskovaan. Vain lähestyvä vallankaappaus säästi hänet siltä matkalta. Katariina pysyi Juhanan rinnalla koko vankeuden ajan, kaikki neljä vuotta. Vankilassa hän synnytti pojan, joka sai nimen Sigismund. Sigismund kantaisi kerran sekä Puolan että Ruotsin kruunua. Hän syntyi setänsä vankilassa.

Kuninkaan kohtalo kerrotaan hänen omalla sivullaan. Eerik XIV voitti täällä ja menetti sitten kaiken. Hänet murskasi sama Vaasojen epäluulo, joka oli lähettänyt hänen armeijansa meren yli Turkuun. Aurajoen suulla seisova linna muistaa tästä vain yhden asian. Se näki veljesriidan alkavan, eikä se ollut vielä ottanut vastaan viimeistä vankiaan. Kun Eerik kaatui, seuraava kuninkaallinen vanki näiden muurien sisällä oli hänen oma kuningattarensa.

Vangittu kuningatar

Eerikin mukana kaatui myös ihminen, joka oli seissyt häntä lähinnä: hänen kuningattarensa. Linna oli vanhastaan tottunut pitämään vankeja, ja pian se sai ikimuistoisimman vankinsa. Muutamaa vuosikymmentä aiemmin näissä saleissa oli loistanut ulkomainen prinsessa, jonka olivat kasvattaneet italialaiset opettajat. Nyt ne sulkeutuivat aivan toisenlaisen kuningattaren ympärille. Sotilaan tytär oli syntyjään niin vaatimaton kuin olla ja voi, ja silti Eerik oli nostanut Kaarina Maununtyttären valtaistuimelle asti.

Kaarinan tarina kuulosti sadulta, ja hän oli siihen melkein liian nuori. Isä oli sotilas, josta tuli myöhemmin vanginvartija. Tyttö palveli hovimuusikon taloudessa ja osui teini-ikäisenä kuninkaan silmiin. Eerikin sivulla kerrotaan, miten hän päätyi kuninkaan vaimoksi ja sai Ruotsin kruunun päähänsä. Tämä sivu jatkaa siitä, mihin satu hänet jätti: seitsemäntoistavuotias palvelustyttö, josta tuli yhtäkkiä kuningatar.

Linnan kaksi kuningatarta asettuvat rinnakkain. Katariina seurasi miestään tyrmään eikä suostunut jättämään häntä. Kaarina teki jotakin yhtä raskasta: hän pysyi Eerikin rinnalla, kun kuninkaan järki alkoi pettää. Hän oli ainoa, joka sai raivoavan kuninkaan tyyntymään. Siinä oli kaksi naista, kaksi murtunutta miestä ja sama päätös olla lähtemättä. Uskollisuus ei kuitenkaan takaa onnea. Katariinan mies nousi vankilasta valtaistuimelle. Kaarinan mies menetti kaiken.

Satu ei kestänyt. Samana vuonna, kun kruunu laskettiin Kaarinan päähän, Eerik menetti omansa. Veljet syöksivät hänet vallasta, ja kaikki Kaarinan saavuttama kaatui Eerikin mukana. Molemmat teljettiin lukkojen taakse. Pariskunnalla oli kaksi pientä lasta, Sigrid ja Gustav, ja myös heidän elämänsä pirstoutui romahduksessa. Aikanaan Kaarina erotettiin myös Eerikistä ja vietiin meren yli Turkuun.

Vuosina 1573–1577 Kaarina oli vankina täällä, Turun linnassa. Hän oli erossa sekä miehestään että lapsistaan. Kohtalossa oli katkera symmetria: vanginvartijan tytär istui nyt itse telkien takana. Samat harmaat kivimuurit olivat nähneet, kuinka veli vangitsi veljen.

Kaarinan tarina ei pääty pimeään. Eerik kuoli vuonna 1577, ja Kaarina pääsi vapaaksi. Juhana III antoi hänelle Liuksialan kartanon Suomesta. Juhanan oma vaimo oli kerran valinnut mieluummin vankityrmän kuin jättänyt miehensä. Liuksialassa Kaarina eli viimeiset kolmekymmentäviisi vuottaan rauhassa. Seudun väki rakasti häntä. Hän kuoli vuonna 1612. Kaarina lepää yhä Turun tuomiokirkossa joen toisella puolella, vastapäätä linnaa, joka kerran piti häntä vankinaan. Sotilaan tytär, josta tuli kuningatar, löysi viimein rauhan Suomesta. Sieltä hän ei enää lähtenyt.

Tuli, vilja ja pitkä alamäki

Kuninkaiden, herttuoiden ja kuningattarien jälkeen linnaa odotti hiljaisempi, melkeinpä julmempikin kohtalo: unohdus.

Vuonna 1614 linna paloi. Tuhoisa tulipalo pyyhkäisi rakennuksen läpi ja jätti ruhtinaalliset asuinkerrokset raunioiksi. Juhanan luoma loisto sammui, eikä kukaan enää palauttanut sitä.

Ja silti linnassa oli yksi suuri mies vielä jäljellä. 1600-luvun puolivälissä Suomea hallitsi täältä käsin kreivi Pietari Brahe — Ruotsin valtakunnandrotsi, yksi valtakunnan mahtavimmista aatelisista, ja kahdesti Suomen kenraalikuvernööri. Hän otti tehtävän vakavasti tavalla, jota maa ei koskaan unohtanut: hän uudisti hallinnon, perusti postilaitoksen, perusti tusinan kaupunkeja rannikolta erämaahan, ja vuonna 1640 hän avasi Turun kuninkaallisen akatemian — Suomen ensimmäisen yliopiston, joen rannalla aivan tämän linnan alla. Maa kukoisti hänen aikanaan niin täydellisesti, että — niin perimätieto kertoo — suomalaiset sanovat neljä vuosisataa myöhemmin yhä "kreivin aikaan" tarkoittaakseen yksinkertaisesti: oikeaan aikaan, hyvään aikaan. Hänen patsaansa jalustaan hakatut sanat sanovat sen paremmin kuin mikään kronikka: "”Minä olin maahan ja maa minuun tyytyväinen.” – Pietari Brahe"

Linnalla oli vielä yksi suuri isäntä. Kreivi Pietari Brahe, Suomen kenraalikuvernööri, hallitsi 1600-luvun puolivälissä koko maata tästä linnasta käsin. Brahe oli viimeinen laatuaan. Linnan tehtävä katosi hänen mukanaan. Valta oli liikkeellä kohti Tukholmaa ja keskitettyä valtiota, joka ei enää hallinnut maakuntiaan suurmiehen salista. Linnoitus oli ollut valtakunnan sydän idässä. Nyt siitä tuli hitaasti rakennus, jolle uusi aika ei keksinyt käyttöä.

Alkoi pitkä ja nöyryyttävä alamäki. Linna oli majoittanut kuninkaita, kuningattaria ja kokonaisen renessanssihovin. Nyt sen holveissa säilytettiin viljaa ja vankeja. Katariinan musiikki oli kerran soinut näissä saleissa, ja nyt ne olivat pelkkiä varastoja ja makasiineja. Muurien takana ei 1700-luvulta aina 1800-luvun lopulle istunut ruhtinaita vaan tavallista väkeä: pikkurikollisia puoliksi unohdetun valtakunnan laidalla. Harmaa jättiläinen rapistui vuosisata vuosisadalta, kunnes se oli puoliksi raunioina. 1800-luvulla linna oli enää maalauksellinen hylky joen suulla.

Seitsemänsataa vuotta seissyt linna ei kuitenkaan luovuta helpolla. Edessä oli vielä sekä pahin että kaunein.

Pommit, palo ja paluu

Pahin tuli ilmasta. Jatkosodan aikana vuonna 1941 neuvostoliittolaiset palopommit satoivat Turun ylle, ja linna paloi jälleen. Tuli oli kerran katkaissut linnan suuruuden ajan, ja nyt se putosi taivaalta.

Tuli nieli puiset sisätilat ja salit, joita oli vaalittu vaivalla vuosisatojen ajan. Seitsemän vuosisataa kivi oli kestänyt, mutta puu palaa. Hetken kaikki näytti olevan lopussa.

Tällä kertaa linna nousi jaloilleen, eikä tuhoa seurannut rappio vaan uudestisyntyminen. Linna rakennettiin uudelleen kivi kiveltä ja sali salilta, ja kärsivällinen työ kesti vuosikymmeniä. Vuonna 1987 se oli jälleen kokonainen.

Yli seitsemän vuosisataa on kulunut siitä, kun ensimmäiset ruotsalaiset latoivat kiviä joen suulle. Linna elää yhä. Se on yksi Suomen suosituimmista museoista, ja vuosittain kävijöitä on selvästi yli satatuhatta. Herttua vietiin kerran näistä saleista pois kahleissa. Nykyään samoissa saleissa vietetään häitä.

Turun linna rakennettiin aseeksi itää vastaan. Se on ollut hovi ja vankila, raunio ja palanut kuori. Se on nähnyt veljesten pettävän toisensa ja kuningattarien kaatuvan. Silti se seisoo harmaana ja sitkeänä samalla joen suulla, jossa kaikki alkoi. Linna ei säästynyt tulipaloilta. Se seisoo, koska se ei koskaan antanut periksi.