Kuningas, joka ei kuollut hernekeittoon

Kysy keneltä tahansa Ruotsissa koulunsa käyneeltä, miten Eerik XIV kuoli, ja vastaus tulee epäröimättä: myrkytettyyn hernekeittoon. Hullu kuningas, veljensä vangitsema, viimeistelty kansallisruoalla. Tarina on niin ruotsalainen, ettei sitä juuri voi parantaa — kuninkaanmurha torstaiannoksena, keltaisia herneitä ja ripaus arsenikkia.

On vain yksi ongelma. Kukaan Eerikin kuolinvuonna elänyt ei ollut kuullut mistään myrkytetystä hernekeitosta.

Keitto, joka myöhästyi puoli vuosisataa

Eerik XIV kuoli Örbyhusin linnassa tunnin verran puolenyön jälkeen 26. helmikuuta 1577, neljänkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, runsaan viikon sairastettuaan. Kuolinvuoteen papit kuvasivat hänet selväjärkiseksi. Ruumis balsamoitiin, vietiin Västeråsin tuomiokirkkoon ja pidettiin esillä kolme päivää, jotta jokainen saattoi varmistua siitä, että kuninkaallinen vanki todella oli kuollut. Hautajaiset pidettiin vaatimattomina, ilman perhettä. Eikä seuraavien vuosikymmenten kirjoittajilla ole kuolemasta mitään merkillistä kerrottavaa.

Keitto ilmestyy vasta 1620-luvulla, ja se ilmestyy vankilasta. Johannes Messenius, maanpetoksesta tuomittu historioitsija, istui vangittuna Kajaanin linnassa ja kirjoitti siellä suurteostaan Pohjolan historiasta. Hänen käsikirjoituksessaan hernekeitto mainitaan ensimmäistä kertaa: kuolinpäivänä Eerik nautti myrkyn tarjotussa hernekeitossa, Messenius kirjoittaa. Ja sitten hän lisää varauman, jonka olisi pitänyt kulkea tarinan mukana neljäsataa vuotta, mutta joka putosi matkalla: sen mukaan, mitä kerrotaan.

Lue lause uudelleen. Tarun kaikkein ensimmäinen lähde — vanki, joka kirjoitti puoli vuosisataa tapahtuman jälkeen — merkitsee itse toistavansa kuulopuhetta. Hän merkitsi kuolinpäivänkin väärin: 25. helmikuuta, hän kirjoitti; Eerik kuoli 26. päivänä. Keitto kantoi omaa varoituslappuaan jo syntymähetkellään.

Sitten tarina tekee sen, minkä tarinat tekevät: se vaeltaa, ja varoituslappu varisee pois. Messeniuksen käsikirjoitus painettiin vasta 1700–1705. Sitä ennen, 1686, Samuel von Pufendorf ehti ensimmäisenä painattaa tiedon Eerikin myrkyttämisestä. Ja kun Carl Grimberg 1910-luvulla kirjoitti teoksensa Svenska folkets underbara öden — kirjan, josta kokonainen sukupolvi oppi historiansa — keitto oli paikallaan, Grimbergin oman varauman sisällä, "tarinan mukaan", jonka lukijat unohtivat nopeammin kuin itse tekstin. Messenius antoi myrkylle kädenkin: Filip Kern, lääkkeitä tuntenut mies, joka oleskeli Örbyhusissa.

Mitä paperit sanovat

Keiton tekee tarpeettomaksi se, että todellinen tarina on dokumentoitu — ei taruissa vaan valtion asiakirjoissa, ja ne ovat pahempia kuin yksikään taru.

Syrjäytettynä kuninkaana Eerik oli vaarallisempi elävänä kuin kuolleena. Niin kauan kuin hän hengitti, oli niitä, jotka halusivat hänet takaisin valtaistuimelle: salaliitto hänen hyväkseen paljastui jo 1569, Mornayn juonessa 1574 aiottiin raivata Juhana III tieltä miekkatanssiesityksen aikana, ja samana syksynä ratsumiehet ja talonpojat marssivat kohti Örbyhusia vapauttamaan häntä. Siksi veli rakensi vangin ympärille, paperi paperilta, kuoleman koneiston valmiiksi.

Vuonna 1569 Juhana hankki arkkipiispalta ja kahdelta piispalta lausunnon siitä, että kuninkaanmurhalla saattoi olla Raamatun tuki: Salomohan surmautti veljensä Adonian. Vuonna 1572 Eerikin vartijat saivat kirjallisen valtuutuksen ottaa hänen henkensä, jos joku yrittäisi vapauttaa hänet. Maaliskuun 10. päivänä 1575 valtaneuvosto langetti syrjäytetylle kuninkaalle muodollisen tuomion. Ja 19. tammikuuta 1577, runsaat viisi viikkoa ennen kuolemaa, Juhana uudisti surmaamisohjeen.

Yksi kirjeistä on säilynyt. Juhana kirjoitti 21. kesäkuuta 1573 valtaneuvokselle, joka vartioi Eerikiä Västeråsin linnassa, ja sanat makaavat yhä Ruotsin valtionarkistossa:

En dryck aff Opium eller Mercurium så starck att han öffwer någre thimmer icke kan leffwe.

Juoma, jossa on oopiumia tai elohopeaa, niin vahva, ettei hän elä muutamaa tuntia kauempaa. Jos vanki kieltäytyisi, juoma oli juotettava hänelle väkisin — tai hänet oli tukahdutettava vuodevaatteilla. Ensin hänelle oli annettava ehtoollinen.

Pane merkille, mitä yhdessäkään asiakirjassa ei mainita: hernekeittoa. Suunnitelma ei koskaan ollut ateria. Suunnitelma oli juoma.

Helmikuussa 1577 Juhanan korviin kantautui uusia salaliittohuhuja, tällä kertaa Smålandista. Suunnilleen samaan aikaan Eerik sairastui. Helmikuun 24. päivänä sairaudesta lähti sana Juhanalle; 26. helmikuuta vastaisena yönä Eerik kuoli. Kun kuolinviesti tavoitti herttua Kaarlen, veljeksistä nuorimman, 1. maaliskuuta, hän kirjoitti Juhanalle ja varoitti: yksikään valtaneuvos ei ollut ollut läsnä kuolinvuoteen äärellä, ja huhut uhkasivat levitä. Johan Henriksson, sihteeri, joka oli saanut vangin vastuulleen vähän ennen kuolemaa, sai seuraavana vuonna tuntuvan palkankorotuksen ja kihlakunnantuomarin viran. Kaarina Maununtytär, Eerikin kuningatar, oli siihen mennessä istunut neljä vuotta lievässä vankeudessa Turun linnassa; miehensä kuoltua hänet päästettiin vapaaksi. Ja valtiopäivillä 1605 valtio pääsi lähemmäs tunnustusta kuin koskaan ennen tai jälkeen: Kaarle, silloin jo itse kuningas, syytti vanhaa valtaneuvosta siitä, että tämä oli puoltanut Eerikin myrkyttämistä vankilassa — ja lisäsi: niin myös tapahtui.

Mitä hauta sanoi

Kysymys pysyi avoimena 381 vuotta. Vielä pitkälle 1900-luvulle osa historioitsijoista piti ovea auki luonnolliselle kuolemalle; lähteitä saattoi lukea kumpaankin suuntaan. Sitten Västeråsin tuomiokirkkoa alettiin kunnostaa, ja maaherra Ragnar Casparsson sai ajatuksen: avataan hauta ja kysytään ruumiilta.

Tammikuun 20. päivänä 1958 arkku nostettiin sakastiin. Tutkimusta johti Lundin yliopiston anatomian professori Carl-Herman Hjortsjö yhdessä entisen valtionantikvaarin Martin Olssonin kanssa. Kasvoja peittäneen pellavaliinan alla kuningas makasi pitkine partoineen ja viiksineen, muotokuviensa näköisenä. Röntgenkuvissa näkyi, että vasen olkavarsi oli ollut poikki kahdesta kohdasta — vankilavuosien jäljiltä parantuneet vammat. Sunnuntaina 26. tammikuuta, kello yhden ja kuuden välillä, avoimen arkun ohi kulki viisitoistatuhatta ihmistä. Sama kaupunki, joka 1577 oli saanut kolme päivää aikaa todeta vangin kuolleen, asettui jonoon uudelleen varmistuakseen vielä kerran.

Näytteitä otettiin kuusikymmentä. Arsenikkia löytyi hiuksista, kynsistä ja pehmytkudosten jäänteistä, tappavina pitoisuuksina sisäelinten jäänteistä — ja suurina määrinä ruumiin alta, jonne sitä oli valunut maatumisen aikana. Sitä oli käärinliinoissa ja alkuperäisessä puuarkussa. Arsenikkia ei käytetty balsamoinnissa, ja annokset ylittivät moninkertaisesti sen, mitä missään lääkkeessä olisi voinut olla. Johtopäätös kirjoitettiin tieteen koko varovaisuudella, ja silti se putosi kuin tuomio:

Fynden i sin helhet ge fullt stöd åt antagandet, att Erik XIV blivit förgiftad med arsenik.

Löydökset kokonaisuudessaan antavat täyden tuen oletukselle, että Eerik XIV myrkytettiin arsenikilla. Casparsson tiivisti vapaammin: varmuutta hipovalla todennäköisyydellä kuningas Eerik murhattiin vankilassaan.

Entä keitto? Kemistit analysoivat jopa 380 vuotta vanhan mahansisällön. He löysivät arsenikin. Hernekeitosta ei löytynyt jälkeäkään. Taru sai ainoan tilaisuutensa tulla laboratorion vahvistamaksi, ja laboratorio vastasi: myrkkyä kyllä. Keittoa ei.

Miksi juuri hernekeitto?

Siksi, että murha tarvitsee kuvan. "Juoma" on abstrakti; keittolautanen höyryää. Ja herneet olivat pöydässä jo tarun syntyessä: jo vuonna 1620 hernekeittoa tarjosi torstaisin Västeråsin hospitaali — kaikista kaupungeista juuri Västeråsin — ennen kuin Messenius oli edes pannut keittoa paperille. Torstaitapa selitetään yleensä katolisella paastologiikalla, perjantaina ei lihaa ja siksi silavaa ja herneitä edellisenä päivänä, eikä sillä ole joka tapauksessa mitään tekemistä Eerikin kanssa. Kun tarina etsii tarttumapintaa, se tarttuu tuttuun; myrkky muutti ruokaan, joka jo valmiiksi oli kaikkien pöydässä.

Ehkä taru elää siksikin, että se on inhimillisempi kuin totuus. Myrkytetty keitto on keittiörikos — yksi kokki, yksi lautanen, yksi heikkouden hetki. Arkistot näyttävät jotakin muuta: valtion, joka vuosikausia piti vangin yllä allekirjoitettua kuolemanpäätöstä, uudistettuna ja myös valtaneuvosten allekirjoittamana, piispojen raamatunkohta kuittinaan, ja joka lopulta pani sen täytäntöön niin huomaamattomasti, että jälkimaailma sai kiistellä asiasta lähes neljä vuosisataa. Taru antaa myrkylle käden. Historia antaa sille diaarinumeron.

Jos haluaa nähdä, miten Ruotsi päätti muistaa hänet, voi mennä Västeråsin tuomiokirkkoon. Siellä Eerik lepää carraranmarmorisessa sarkofagissa, jonka hän sai runsaat kaksisataa vuotta kuolemansa jälkeen — ja kannella lepää kullattu hautajaiskruunu, jonka Kustaa III haetutti Juhana III:n hautamonumentista Upsalasta. Uhrin haudalla oleva kruunu on otettu veljen haudalta — veljen, joka allekirjoitti surmaamisohjeet. Historia ei koskaan tarvinnut keittoa. Siinä oli jo enemmän ironiaa kuin yksikään taru kehtaa keksiä.

Kun joku seuraavan kerran kertoo, että Eerik XIV kuoli myrkytettyyn hernekeittoon, muista, missä tarina syntyi: vankilassa Kajaanissa, puoli vuosisataa kuolinyön jälkeen, kirjoittajan kynästä — miehen, joka piti huolen neljästä pienestä sanasta.

Sen mukaan, mitä kerrotaan.